*

OlliBackstrom

1618

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 400 vuotta kolmikymmenvuotisen sodan (1618–1648) alkamisesta, mikä arvatenkin tulee näkymään eurooppalaisessa historiantutkimuksessa erilaisina symposiumeina, seminaareina ja näyttelyinä. Muisteluiden polttopiste lienee toukokuun 23. päivä (vanhan juliaanisen kalenterin 13. päivä), jolloin tasan 400 vuotta aiemmin böömiläiset ritarit heittivät ulos Hradschinin keisarinlinnan ikkunasta keisarilliset sijaishallitsijat Vilém Slavatan ja Jaroslav Martinicin sekä heidän kirjurinsa Philip Fabriciuksen. Tapahtuma muistetaan eurooppalaisessa historiankirjoituksessa Prahan toisena defenestraationa (Prahan raatihuoneen ikkunoista oli heitelty ulos poliitikkoja jo kerran aiemminkin vuonna 1419).

 

Prahan defenestraation ja sitä seuranneen Böömin kapinan muistelu tulee liittymään osaksi laajempaa keskustelua kolmikymmenvuotisen sodan syttymisen syistä. Vielä 1800-luvulla pidettiin itsestäänselvyytenä sitä, että sota oli luonteeltaan uskonnollinen kiista katolilaisten ja protestanttien välillä. Viime vuosisadalla tämän perinteisen tulkinnan rinnalle nousi kokonaisia uusia historiantutkimuksellisia koulukuntia. Marxilaiset näkivät kolmikymmenvuotisen sodan taustalla materialistista dialektiikkaa, missä valossa sota näyttäytyi konfliktina tuotantovälineiden omistuksesta protestanttisen porvariluokan ja katolisen feodaalivallan välillä. Strukturalistit hahmottivat yhteyden sodan ja aikakautta vaivanneiden rakenteellisten ja ympäristöllisten kriisien (ilmaston kylmenemisen, viljakatojen ja rajujen hinnanvaihtelujen) välillä. Internationalistisen koulukunnan silmissä kolmikymmenvuotinen sota oli osa pitkäaikaista hegemoniakamppailua Espanjan ja Itävallan Habsburgien sekä Ranskan Bourbonien välillä. Saksalaisten historiantutkijoiden parissa on 1990-luvulta lähtien vallannut jalansijaa käsitys siitä, että kolmikymmenvuotinen sota oli säätyjärjestelmälle perustuneen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisäisen systeemikriisin ilmentymä. Viimeaikainen saksalainen historiografia on myös nähnyt yhtäläisyyksiä kolmikymmenvuotisen sodan ja nykyajan endeemisten eli paikallisten konfliktien välillä, jotka syttyvät äkisti ja laajentuvat ennakoimattomasti sotkien sotaan mukaan epäsuhtaisia ja epäyhteismitallisia osapuolia (tällaisiin sotiin viitataan usein epäsymmetrisinä).

 

Kolmikymmenvuotisen sodan syttyminen ja sen laajentuminen/pitkittyminen olisi kuitenkin syytä pitää jossain määrin erillään. Tänä vuonna ei itse asiassa tule kuluneeksi neljääsataa vuotta yleiseurooppalaisen suursodan syttymisestä, sillä Prahan defenestraatiosta syttynyt sota pysyttäytyi koko vuoden 1618 ajan böömiläisten kapinallisten ja Habsburgien keisarisuvun välisenä paikalliskonfliktina. Mutta mistä tuo sota syttyi?

 

Sodan sytykkeitä on löydettävissä jo 1350-luvulta, jolloin Böömin kuningas (ja tuolloin myös Pyhä saksalais-roomalainen keisari) Kaarle IV sääti Böömille oman perustuslain. Tämä Maiestas Carolina pyrki ensisijaisesti suojaamaan kruunun oikeuksien ja maaomaisuuksien koskemattomuuden; lisäksi laki sisälsi elementtejä, jotka kasvattivat Böömin kuninkaan valtaa paikallisen aatelisluokan kustannuksella. Aateliston dominoivat valtiopäivät sangen ymmärrettävästi kieltäytyivät allekirjoittamasta perustuslakia, ja Kaarlen oli vahvistettava aateliston olemassa olevat privilegiot ja jopa myönnettävä heille uusia vastineeksi perustuslain hyväksymisestä. 1400-luvun hussilaissotien jälkimainingeissa Böömin aatelisto kasvatti otettaan kuningaskunnasta siirtämällä yhä enemmän päätäntävaltaa suurmaanomistajista, alemman ritariluokan edustajista ja kaupunkien porvareista koostuneille paikallishallituksille. 1500-luvulle tultaessa Böömin hallitusmuoto muistutti jo enemmän aristokratiaa kuin monarkiaa.

 

Vuonna 1526 Böömin sisäisissä valta-asetelmissa tapahtui merkittävä käänne. Puolan Jagellonien sukua ollut Böömin ja Unkarin kuningas Ludvig II kaatui Mohácsin kentällä taistellessaan turkkilaisia vastaan. Perillistä vailla olleen Ludvigin kruunu siirtyi siten hänen sisarensa miehelle (ja hänen vaimonsa veljelle) Itävallan arkkiherttua Ferdinandille, mahtavan Habsburg–sukuisen keisari Kaarle V:n veljelle. Ferdinandin nousu Böömin valtaistuimelle ei tapahtunut automaattisesti, sillä Böömissä vallinneen vaalikuninkuuden käytäntöjen mukaan hänen tuli saada kruunaamiselleen Böömin säätyjen suostumus. Hussilaisista opinkappaleista kiinni pitänyt böömiläisaatelisto suhteutui epäilevästi universaalin katolisen monarkian edustaja Ferdinandiin, mutta erilaisten uhkien, kuten turkkilaisten maahanhyökkäyksen ja talonpoikien kapinoinnin pelossa säädyt lopulta tunnustivat Ferdinandin kuninkaakseen (myös Habsburgien maksamat lahjukset lienevät edesauttaneet valintaa).

 

Habsburgien valtakaudella Böömin uskonnollinen hajaannus lisääntyi entisestään, kun kuningashuoneen ympärille muodostui katolinen ylhäisaatelisto ja hussilainen traditio puolestaan sai yhä enemmän vaikutteita protestanttisesta uskonpuhdistuksesta. Keisari Rudolf II oli kenties harkitsemattomasti käyttänyt uskonnollista hajaannusta hyväkseen vuonna 1609, jolloin hän oli niin sanotussa majesteettikirjeessään luvannut Böömin protestanttisille säädyille mittavia privilegioita vastineeksi heidän poliittisesta tuestaan Rudolfille tämän puolustaessa kruunuaan veljensä Matiaksen valtapyyteitä vastaan. Merkittävin protestanteille ja hussilaisille sallittu uskonnollinen privilegio oli vapaus harjoittaa ns. böömiläistä uskontunnustusta (hussilaisuuden ja luterilaisuuden yhteistä uskontunnustusta) rajoittamattomasti kaikkialla kruunun mailla. Koska majesteettikirje ei sitä kieltänytkään, protestanteilla vaikutti olevan myös vapaus perustaa uusia kirkkoja kruunun omistamille läänityksille. Sopimuksen toteuttamisen valvomiseksi Rudolf II suostui perustamaan kolmetoistajäsenisen ”defensorien” komitean, josta tuli käytännössä Böömin kuningaskunnan protestanttinen varjohallitus.

 

Protestanttisten säätyjen aiemmasta tuesta huolimatta Habsburgien sisäisessä valtataistelussa kävi lopulta niin, että säädyt siirsivät tukensa Rudolfilta tämän veljelle Matiakselle, josta tuli Böömin de facto -kuningas (ja pyhä saksalais-roomalainen keisari) Rudolfin vielä eläessä maaliskuussa 1611. Kuninkaaksi päästyään Matias pyrki pyristelemään irti majesteettikirjeen kahleista, mutta se ei onnistunut suorasti, sillä kirjeellä oli voimassa olevan lain voima. Avoimen konfliktin sijasta Matias heikensi protestanttisen aateliston ja defensorien asemaa delegoimalla poliittista valtaa Böömin keskushallinnolta paikallisille säädyille kruununalaisissa provinsseissa eli Sleesiassa, Määrissä ja Lausitzissa. Lisäksi Matias suosi valtionvirkoja täytettäessä räikeästi omia katolisia klienttejään, jotka eivät kaikki olleet edes böömiläissyntyisiä. Lapseton Matias oli myös päättänyt jättää böömiläiset ja keisarilliset kruununsa serkulleen Ferdinandille, Steiermarkin ja Sisä-Itävallan kiihkokatoliselle arkkiherttualle.

 

Vuonna 1617 Böömin protestanttiset säädyt ja katolinen keskushallinto ajautuivat törmäyskurssille majesteettikirjeen tulkinnasta nousseessa kysymyksessä. Protestantit olivat rakentaneet Broumovissa ja Klostergabissa kirkkoja maille, joita he pitivät kruunun läänityksinä. Katoliset piispat ja Prahan kuninkaallinen keskushallinto olivat kuitenkin sitä mieltä, että kirkot oli rakennettu kruunun katoliselle kirkolle lahjoittamille donaatiomaille, mistä tulkinnasta johtuen kirkot revittiin alas. Toukokuussa 1618 protestantit nimensä mukaisesti protestoivat näitä purkutuomioita vetoamalla Kaarle IV:n keskiaikaiseen perustuslakiin, jonka mukaan kruunun maita ei voinut läänittää tai lahjoittaa pois. Keisari Matias, joka oli tuolloin Wienissä, missä Ferdinand oltiin kruunaamassa Böömin kuninkaaksi, oli jättänyt Prahaan sijaishallitsijoikseen edellä mainitut Slavatan ja Martinicin. Omasta vallantunteestaan juopuneilla sijaishallitsijoilla ei ollut malttia kuunnella protestanttien delegaation valituksia, joten he yksinkertaisesti viskasivat lähettiläät tyrmään. Defensorien varjohallitus piti mielivaltaista tekoa katolisen klikin vallankaappausyrityksenä ja kutsui Prahaan koolle joukon ritarisäädyn protestanttisia edustajia. Sijaishallitsijoiden haluttomuus selitellä tekoaan tai edes neuvotella protestanttien kanssa sai Prahaan kokoontuneiden aatelisherrojen tunteet kuumenemaan, ja lopputuloksena oli Prahan defenestraatio, jossa muutamat protestanttien häikäilemättömimmistä johtajista pyrkivät terroriteolla konfliktin tahalliseen eskalaatioon voidakseen pakottaa Böömin aateliston protestanttisen enemmistön valitsemaan puolensa defensorien kulmauksessa.

 

Defenestraatio kuitenkin epäonnistui, sillä Slavata, Martinic ja Fabricius selvisivät pudotuksesta ruhjein ja muutamin rikkoutunein luin. Defensorien oli pakko etsiä vaihtoehtoista reittiä eskalaatiolle oikeiden sotatoimien kautta, ja niinpä defensorien kokoamat joukot hyökkäsivät kesällä Krummaun, Budweisin ja Pilsenin katolisiin kaupunkeihin. Heinäkuussa Matias vastasi lähettämällä oman armeijansa Böömiin. Siitä alkoi sota, joka päättyi vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin Westfalenin rauhanneuvotteluiden seurauksena. Sodan böömiläiset alkukiemurat olivat tuossa vaiheessa kuitenkin jo pudonneet kaikkien agendalta. Vuonna 1619 böömiläiset olivat tarjonneet kruunuaan Pfalzin vaaliruhtinas Friedrich V:lle, minkä seurauksena Saksan ja muun Euroopan protestanttien poliittiseksi polttopisteeksi nousi Böömin kapinan ohitse kysymys keisarin lainsuojattomaksi julistaneen Friedrichin perintömaiden palauttamisesta tämän jälkeläisille. Kaarle IV:n perustuslaeista, böömiläisestä uskontunnustuksesta tai Rudolfin majesteettikirjeestä oli vuonna 1648 aivan turha enää keskustella, sillä Habsburgien voitto Böömin kapinallisista vuonna 1620 oli tehnyt nuo kaikki lait ja sopimukset voimattomiksi. Böömin kruunu ei enää ollut vaaleilla valittavissa tai edes säätyjen konsultoitavissa, sillä tästedes se periytyi Habsburgien suvun sisällä yhdeltä miesperijältä toiselle. Katoliset perintökuninkaat saivat myös tulevaisuudessa lahjoitella kruunun maita katoliselle kirkolle tai kenelle lystäsivät. Mitään böömiläistä uskontunnustustakaan ei enää ollut, sillä Böömissä oli vain yksi lainvoimainen uskonto – katolilaisuus.

 

Vuonna 2018, neljäsataa vuotta Böömin kapinan syttymisen jälkeen, meillä on tilaisuus pysähtyä pohtimaan sotien ja niiden syttymisen luonnetta. Kolmikymmenvuotisen sodan böömiläinen esinäytös osoittaa, kuinka paikallinen kiista lakien ja poliittisten traditioiden tulkinnasta eskaloituu äkisti ja arvaamattomasti ensin julkisesta debatista väkivaltaisiin attentaatteihin ja sitten avoimeen sotaan kokonaisten armeijoiden välillä. Tuossa vaiheessa eskalaatio alkaa kasvaa myös horisontaalisesti eli leviämällä yhdeltä alueelta toiselle ja vetäen mukaansa yhä uusia osapuolia erilaisten hierarkioiden ja verkostojen kautta. Vuosi 1618 alleviivaa myös yksilöllisten toimijoiden merkitystä historiassa. Riidanhaluisten kansankiihottajien ja omaa vallankäyttöään palvovien manipulaattorien kykyä aiheuttaa ja kiihdyttää väkivaltaisia konflikteja ei pidä koskaan aliarvioida, kuten neljänsadan vuoden takainen historia opettaa meitä.

 

 

Kijallisuutta:

Olli Bäckström, Polttolunnaat: Eurooppa sodassa 1618–1630 (Helsinki, 2013)

Anton Gindely, Böhmen und Mähren im Zeitalter der Reformation: Geschichte der Böhmischen Brüder (1564–1609), 2 osaa (Praha, 1865)

Anton Gindely, Geschichte der Ertheilung des böhmischen Majestätsbriefes von 1609 (Praha, 1858)

 

 

Julkasitu 17.1.2018 blogissa http://skeptinenalkemisti.blogspot.fi/2018/01/1618.html

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän JukkaSalakari kuva
Jukka Salakari

Kiitos tästä ajankohtaisesta historian kertauksesta. Tuo loppukommenttisi demagogian vallasta on erityisen mielenkiintoinen pohdittava nykymaailmassa. Entisajan lokaalit konfliktit saattoivat joskus helposti hiipuakin, mutta nykyisten medioiden aikana ääriryhmät saavat suuria joukkoja liikkeelle ja niiden pitäminen aisoissa on paljon vaikeampaa.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset