OlliBackstrom

Tiekartta helvettiin: 400 vuotta kolmikymmenvuotisen sodan syttymisestä

  • Tiekartta helvettiin: 400 vuotta kolmikymmenvuotisen sodan syttymisestä

Tänään tulee kuluneeksi tasan 400 vuotta Prahan defenestraatiosta, minkä attentaatin katsotaan sytyttäneen kolmikymmenvuotisen sodan. Sodan syttymisen 400-vuotismuistelun johdosta Helsingin yliopiston historian laitoksella järjestettiin eilen luentosarja, johon osallistuin kuunteluoppilaan ominaisuudessa. Luentosarjan nimi oli Tiekartta helvettiin: kolmikymmenvuotisen sodan alku, vaiheet ja jälkivaikutus. Puhujia oli kuusi, kolme opettajaa ja kolme opiskelijaa.

 

Ensimmäisenä ääneen pääsi Jaakko Björklund, joka taustoitti sodan syttymissyitä ja palasi lopuksi myös sodan historiografiaan ja jälkimaineeseen. Björklundin esityksessä sodan merkittävimmiksi taustatekijöiksi nousivat keisari Rudolf II:n epävakaa valtakausi 1576–1612 sekä vuonna 1555 solmittu Augsburgin uskonrauha, jonka tulkinnoista kummunnut epäsopu levensi railoa Saksan protestanttisten ja katolisten ruhtinaiden välillä. Björklundia kuunnellessani pohdin mielessäni sattuman, toiminnan ja rakenteiden vuorovaikutusta kolmikymmenvuotisen sodan syttymistä selittävä tekijänä. Luentosarja otsikko Tiekartta helvettiin oli provosoivan deterministinen, sillä Björklund tai kukaan muukaan ei alleviivannut sodan väistämättömyyttä. Konfliktin syttymiseen ja sen eskalaatioon Böömin kuningaskunnan rajojen ulkopuolelle vaikuttivat paljolti sattumat ja tiettyjen henkilöiden toiminta. Toki on syytä muistaa, että niin Böömin kuningaskunnassa kuin Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassakin sotaan ja sen laajentumiseen johtaneet tapahtumat toteutuivat näiden valtakuntien valtiollisten, yhteiskunnallisten ja juridisten rakenteiden ja instituutioiden raameissa.

 

Mirkka Lappalaisen luento Vaasa–laivan uppoamisesta vuonna 1628 oli asteen verran keventävämpi esitys. Lappalainen painotti Vaasan perustavanlaatuista merikelvottomuutta; amiraali Klas Flemingin satamassa järjestämä heilutuskoe oli vähällä kaataa Vaasan jo laituriin. Flemingiltä ei kuitenkaan riittänyt uskallusta peruuttaa laivan neitsytmatkaa, ja hän antoi laskea sen vesille kohtalokkaine seurauksineen. Lappalainen kiinnitti yleisön huomiota Vaasan huikean korkean perään, jonka ainoana tarkoituksena oli toimia ripustuspintana peräsimen yläpuolelle sijoitetuille kullatuille ja maalatuille koristekaiverruksille. Lappalainen epäili, josko Vaasalle oli koskaan suunniteltu mitään muuta virkaa, kuin toimiminen Kustaa Aadolfin merellisenä statussymbolina. Mirkka Lappalaisen esitys palautti mieleeni nyt jo edesmenneen historioitsija Jan Gleten perusteelliset tutkimukset suurvalta-ajan Ruotsin laivastosta. Gleten mukaan Ruotsissa siirryttiin Kustaa Aadolfin valtakaudella aseistetuista kauppa-aluksista tarkoitusta varten rakennettuihin sotalaivoihin, joiden tuotanto keskitettiin muutamaan laivanveistämöön. Vaasa oli osa tätä laivastonrakennushanketta, jossa laivojen lukumäärän sijasta ryhdyttiin kasvattamaan sotalaivaston tonnistoa. Tämäkin uudistus kohtasi rajansa kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Viime kesänä kävin tekemässä arkistotutkimusta Kööpenhaminan Rigsarkivetissa ja löysin sieltä tanskalaisten kaappaaman Ruotsin Itämeren laivaston vahvuuslistan vuodelta 1644. Dokumentin mukaan ruotsalaisten laivasto koostui 54 sotalaivasta ja 41 pienemmästä aluksesta, jotka jälkimmäiset olivat pelkkiä aseistettuja kauppalaivoja tai rannikkoaluksia, mahdollisesti jopa soutuveneitä.

 

Henri Hannulan luennon aiheena oli Alankomaiden sisäpolitiikkaa ravisuttanut uskonkiista ja tuon kiistan osuus Alankomaiden sotaan liittymiselle. Käytännössä kyseessä oli kahden kalvinistisen puolueen, arminialaisten ja gomaristien kiista predestinaation uskonopin tulkitsemisesta sekä uskonnollisen vapauden rajoista Alankomaiden tasavallassa. Hannula oli vahvasti sitä mieltä, että gomaristien voitto tässä sisäpoliittisessa kiistassa johti aggressiiviseen ulkopolitiikkaan ja sai Alankomaat siten liittymään mukaan sotaan Pfalzin kalvinistisen vaaliruhtinas Friedrich V:n ja Saksan muiden protestanttisten kapinallisten puolella. Tästä tulkinnasta en ole aivan samaa mieltä: Espanjan ja Alankomaiden solmima kaksitoistavuotinen aselepo umpeutui vuonna 1621, ja sota oli väistämätön, mikäli aselevon jatkamiselle ei löytynyt halua sekä espanjalaisilta että alankomaalaisilta. Gomaristit eivät harjoittaneet varsinaista aggressiivista ulkopolitiikkaa, joka olisi ajanut Alankomaita kohti sotaa; enemmänkin oli kyse siitä, ettei heiltä löytynyt tahtotilaa aselevon jatkamiselle. Tällaista tahtoa, se lisättäköön, ei löytynyt myöskään Madridista, missä haaveiltiin Espanjan ja Itävallan Habsburgien yhteisestä sodasta Alankomaiden kapinallisia provinsseja vastaan.

 

Lyhyen tauon jälkeen estradille nousi Anu Lahtinen, joka puhui suomalaisen kirjallisuushistorian varhaisesta merkkihenkilöstä, Christina Regina von Birchenbaumista, joka on ensimmäinen nimeltä tunnettu suomalainen naisrunoilija. Birchenbaumilta on jäänyt jälkipolville vuonna 1651 kirjoitettu runo En annan ny visa, uusi laulu. Runo vaikuttaa vahvasti omaelämäkerralliselta, ja sen aiheena on kertojan retki Saksan sotakentille tämän etsiessä tietoja kadonneesta miehestään Axel Liljenfeldtistä, joka palveli majurina ratsuväessä. Kertoja saa runon säkeissä tietää miehensä kuolleen sodassa. Runon (tai laulun) aiheena on yleisemminkin menetys ja suru – kirjoittaja on menettänyt paitsi aviomiehensä niin myös kaksi lastaan sekä molemmat vanhempansa ollessaan vielä nuori. Seitsemäntoista vuotta kestäneen leskeyden jälkeen kertoja löytää jälleen uuden rakkauden mutta menettää tämänkin pahantahtoisten ihmisten juorujen vuoksi. Laulun kuriositeettiarvoa lisää se, että se on niin sanottu akrostikon eli sen säkeistöjen alkukirjaimet muodostavat Christina Regina von Birchenbaumin koko nimen. Anu Lahtinen on kirjoittanut aiheesta enemmän blogissaan Vita Historica. Luennon jälkeisessä keskustelussa pohdittiin tarinan kontekstia, joka ei välttämättä enää avaudu nykylukijalle.

 

Kari Saastamoinen puhui valtiotieteilijä Samuel von Pufendorfista ja tämän roolista kolmikymmenvuotisen sodan käsitteen juurruttamisesta Euroopan yleiseen tietoisuuteen. Sodan jälkikuvaan on vaikuttanut paljon Pufendorfin Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan kohdistama kritiikki. Pufendorf suhtautui aivan erityisen kielteisesti kirkonmiesten rooliin keisarikunnan poliittisena säätynä. Saastamoinen on selvästi innostunut Pufendorfista ja tuntee perusteellisesti tämän laajan tuotannon. Minut Pufendorf on kuitenkin jättänyt aika kylmäksi: Pufendorfin keskeisin teos liittyen kolmikymmenvuotiseen sotaan oli massiivinen historiikki Schwedisch und Deutschen Kriegs Geschichte (1688), jonka Pufendorf kirjoitti Ruotsin kuningas Kaarle XI:n hovihistorioitsijan ominaisuudessa. Pufendorfin sotahistoria on enemmän värittynyt jälkiselvitys kuin aikalaislähde, ja siksi se on osoittautunut itselleni jokseenkin hyödyttömäksi referenssiksi; Pufendorfia käyttökelpoisempi kronikoitsija on mielestäni Bogislav von Chemnitz, joka Pufendorfin tavoin oli Ruotsin hovihistorioitsija mutta lisäksi myös kolmikymmenvuotisen sodan aikalaistodistaja, joka työsti omaa kronikkaansa sodan yhä riehuessa.  

 

Luentosarjan viimeisestä esityksestä vastasi Maria von Hertzen, joka puhui kolmikymmenvuotisen sodan sotilaiden ja heidän perheittensä arjesta. Hertzenin näkökulma aiheeseen tuli saksalaisen palkkasoturin Peter Hagendorfin päiväkirjasta. Peter Hagendorfin päiväkirja löysi tiensä arkistojen kätköistä päivänvaloon vasta vuonna 1993, mutta siitä on viimeisten parin vuosikymmenen aikana tullut eräs keskeisimmistä lähteistä kolmikymmenvuotista sotaa käsittelevissä yleisteoksissa ja myös kapeimmissa tutkielmissa. Itsekin olen käyttänyt päiväkirjaa lähteenäni ja tulen tekemään niin myös tulevaisuudessa. Hertzen selvästi tunsi päiväkirjan sisällön läpikotaisin ja osasi lisäksi suhtautua siihen tarpeellisella kriittisyydellä: päiväkirjaa on usein hehkutettu tyypillisen palkkasoturin arkielämän kuvauksena, mutta Hertzen kyseenalaisti aivan aiheellisesti Hagendorfin kokemusten tyypillisyyden ja yleistettävyyden. Kolmikymmenvuotisen sodan armeijat koostuivat sangen kirjavasta sotilasjoukosta, eikä mitään keskivertoa sotilasta ollut olemassakaan. Erään baijerilaisen jalkaväkirykmentin vahvuusluettelo tunnetusti sisälsi sotilaita paitsi Saksasta niin myös Italiasta, Puolasta, Sloveniasta, Burgundista, Lothringenistä, Unkarista, Kroatiasta, Ranskasta, Espanjasta, Böömistä, Skotlannista, Irlannista, Sisiliasta, Dalmatiasta, Kreikasta ja jopa Turkista.

 

Helsingin yliopiston historian laitos ansaitsee kiitosta siitä, että se jaksoi muistaa vuotta 1918 koskevan mediarummutuksen keskellä myös kolmikymmenvuotisen sodan syttymisen 400-vuotispäivää ja että laitoksen henkilökunta ja opiskelijat näkivät vaivaa tämän korkealaatuisen luentotilaisuuden järjestämiseksi. Ehkä kolmenkymmenen vuoden kuluttua samassa luentosalissa voidaan muistella sodan päättänyttä Westfalenin rauhaa?

 

Julkaistu 23.5.2018 blogissa http://skeptinenalkemisti.blogspot.fi/2018/05/tiekartta-helvettiin-400-v...

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (8 kommenttia)

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka

Suomella oli merkittävä rooli 30-vuotisesa sodassa. Valtaosa Ruotsin armeijan jalkaväestä taisi olla suomalaisia.

Käyttäjän jopali kuva
Johan Lindholm

Enpä olisi niin varma jalkaväestä - tämä väite voi hyvin kuulua sihen roskaväitteeseen, että Ruotsi taisteli viimeiseen suomalaiseen asti...

Muistaakseni ratsuväestä taas valtaosa oli Suomesta - siis ainakin alkuvaiheissa. Tiedätkö sinä Olli jotain näistä asioista?

Ainakin on kai varmaa, että suurimman osan sotaa armeija koostui muista kuin Ruotsin kuningaskunnasta tulleista sotilaista eli lähinnä palkkasotureista?

Käyttäjän OlliBackstrom kuva
Olli Bäckström

Suomalaiset eivät muodostaneet enemmistöä missään Ruotsin aselajissa, sillä se olisi ollut demografinen mahdottomuus. Suomalaisten osuus ratsusotilaista oli suomalaisten osuuteen koko valtakunnan väestöstä suhteutettuna kohtuuttoman suuri, mutta se taas johtui siitä, että ratsupalvelukseen kelpuutettujen kruununtalonpoikien osuus talonpoikaistosta oli Suomessa suurempaa kuin monissa muissa Ruotsin valtakunnanosissa.

Suurin osa Ruotsia kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentillä palvelleista sotilaista oli muita kuin ruotsalaisia ja suomalaisia.

Tätä asiaa voisi jankuttaa vaikka maailman tappiin asti, mutta se ei silti hetkauta suomalaisille rakkaita uskomuksia kolmikymmenvuotisesta sodasta.
Parempi jo luovuttaa.

Käyttäjän jopali kuva
Johan Lindholm Vastaus kommenttiin #4

Kiitoksia vastauksesta Olli ja kiitän etenkin korjauksesta väärinkäsitykseeni suomalaisten osuudesta ratsuväestä.

Viimeisen kappaleen osalt voin vain olla samaa mieltä.

Käyttäjän jgagarin56 kuva
Juha Kuikka Vastaus kommenttiin #4

Itse asiassa tuo väärinkäsitys vallitsee sitten tietyissä piireissä Ruotsissakin.

Tapasin 90-luvulla siellä eräässä Guatemala-aiheisessa tilaisuudessa entisiä ruotsalaisia natseja, jotka olivat sodan jälkeen muuttaneet Guatemalaan asumaan ja olivat nyt käymässä Ruotsissa. He olivat mm. taistelleet myös Suomen talvisodassa. Oikeita natseja sinänsä, että olivat liittyneet myös Hitlerjugendiin pikkupoikina.

He halveksuivat nykyistä Ruotsia ja yksi totesi erityisesti: "Vad fan pratar man on Sveriges stormaktstid. Dom var ju alla finska soldater!"

Käyttäjän jopali kuva
Johan Lindholm Vastaus kommenttiin #6

Kiintoisa anekdootti, joka luultavasti kuitenkin kertoo enemmän kertojistaan kuin oikeasta historiasta.

Käyttäjän OlliBackstrom kuva
Olli Bäckström Vastaus kommenttiin #6

Natsien käsitysten Ruotsin historiasta voi olettaa olevan aivan lähtökohtaisesti vääriä, enkä lähtisi ammentamaan historiatietoutta siltä porukalta.

Väitän ymmärtäväni tätä(kin) asiaa guatemalalaisia natseja paremmin.

Käyttäjän OlliBackstrom kuva
Olli Bäckström

"Viime kesänä kävin tekemässä arkistotutkimusta Kööpenhaminan Rigsarkivetissa ja löysin sieltä tanskalaisten kaappaaman Ruotsin Itämeren laivaston vahvuuslistan vuodelta 1644."

Tanskalaiset siis kaappasivat laivaston vahvuuslistan, eivät Ruotsin Itämeren laivastoa.

Toimituksen poiminnat