OlliBackstrom

Oldenburgien valtakunta 1603-1645

Otin viime viikolla osaa kaksipäiväiseen symposiumiin, jossa pohdittiin pohjoiseurooppalaista valtionmuodostusta ajanjaksolla 1600–1800. Huomasin keskustelun liikkuvan pitkälti varhaismodernin Ruotsin ympärillä, kun taas viittaukset sen skandinaaviseen naapuriin, Oldenburgien kuningashuoneen hallitsemaan Tanska-Norjan kuningaskuntaan, jäivät vähäisemmiksi. Tämä oli hiukan yllättävää, sillä symposiumi järjestettiin juuri Norjassa. Palattuani kotiin jäin miettimään Oldenburgien Tanskan sijoittumista tanskalaisen valtionmuodostuksen kronologiaan. Vakaiden instituutioiden, hyvinvointivaltion ja vapaan kansalaisyhteiskunnan kannalta Tanska on elänyt huippuvuosiaan 2000-luvun alussa, vaikkakin aivan viime vuosien aikana sinne on ilmaantunut muutamia vähemmän liberaaleja käytäntöjä. Tavallaan Oldenburgien valtakunnan valtionmuodostus kuitenkin saavutti huippunsa vuosien 1603 ja 1645 välillä, jolloin kuningashuone hallitsi suorasti tai epäsuorasti suurempaa maantieteellistä aluetta ja suurilukuisempaa väestöä kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Minkälainen oli tuo valtakunta, jota kuningas Kristian IV hallitsi suoraan itse tai omien jälkeläistensä kautta?

 

Tanskan varsinainen kuningaskunta, joka oli yhä jatkumoa keskiaikaisesta Kalmarin unionista, sisällytti 1620–45 Jyllannin niemimaan, Tanskan saaret, nykyisen Etelä-Ruotsin (Skoonen, Blekingen, Hallandin ja Bohuslänin), Gotlannin, Saarenmaan, Norjan (sisällyttäen myös nykyisin Ruotsiin kuuluvan Jämtlandin ja Härjedalenin), Färsaaret, Islannin ja Grönlannin. Kristian IV esitti omistavansa myös koko pohjoiskalotin aivan Kuolan niemimaata myöten, mutta tällä vaateella ei ollut mitään käytännön pohjaa jo siitäkin syystä, että Lappi oli tuolloin pitkälti tuntematonta aluetta.

 

Kristian IV hallitsi näitä alueita Tanskan ja Norjan kuninkaana. Norja, todettakoon, ei ollut alisteinen Tanskan kruunulle vaan osa saman kruunun käsitettä. Kuten historioitsija Knud Jespersen on todennut, ”kruunu” ei Tanskassa tarkoittanut ainoastaan kuningasta itseään vaan sitä valtiollista kokonaisuutta, jonka muodostivat kuningas ja häntä ympäröivä keskusvalta. Käytännössä tämä keskusvalta oli aateliston käsissä, ja kuninkaan rinnalla Tanskan merkittävin hallinnollinen instituutio oli aristokratian dominoima valtaneuvosto (rigsråd). Norjassa kuningasta edusti valtionhoitaja (stadholder), joka toteutti toimeenpanovaltaa kuninkaalta saamiensa ohjeiden mukaisesti. Norjalla oli myös omat valtiopäivänsä (rigsdag). Valtiopäivät koostuivat sekä Tanskassa että Norjassa aatelistosta, papistosta ja kaupunkien porvaristosta. Norjassa aateliston merkitys säätynä oli silti hyvin vähäinen, sillä vuoden 1650 paikkeilla Norjassa oli vain 200 aatelista. Suurin yksittäinen maanomistaja Norjassa oli kruunu, ja monet norjalaisista talonpojista olivat veroja maksavia ja vapaita talonpoikia. Tanskassa puolestaan vallitsi laajalti kartanotalous, jossa talonpojat oli alistettu aatelisten maanomistajien juridiseen päätäntävaltaan. Kartanotalonpojat olivat kaikkein lukuisimpia nykyisen Etelä-Ruotsin alueella sekä Tanskan saarilla (Sjælland, Fyn ja Lolland), mutta Jyllannin niemimaalla useimmat talonpojat olivat kruununtalonpoikia. Tanskan ja Norjan paikallishallinto koostui lääneistä (len), joita hallitsivat kuninkaan edustajina maaherrat (lensmænd). Tanskassa oli olemassa myös aateliston kollektiivinen instituutio paikallishallinnon tasolla. Nämä maakomissaarit (landkommissær) nämä vastasivat aateliston puolesta asevoimien rahoittamisesta (tyypillisesti erilaisista tullimaksuista sekä vapaaehtoisista lahjoituksista saaduin varoin), mutta samalla ne toimivat myös neuvottelevana väliportaana kruunun ja paikallisten eliittien välillä. Aateliston keskeisin sotilaallinen velvollisuus oli ratsupalvelus, mistä syystä Tanskan aatelilla oli vapautus kaikista veroista.

 

Islannissa toimeenpanovalta oli kuninkaan käsissä, mutta käytännössä hän hallitsi saarta paikallisten eliittien kautta. Tässä Oldenburgeja oli auttanut reformaatio, jonka seurauksena katolisen kirkon huomattava maaomaisuus Islannissa oli siirtynyt kuninkaalle. Fredrik II oli läänittänyt tätä omaisuutta paikallisille mahtimiehille, joista oli maaomaisuuden uudelleenjaon seurauksena tullut kruunun kiitollisia palvelijoita. Kruunu delegoi näille paikallisille eliiteille oikeuden periä lainrikkeistä määrättyjä sakkoja, mistä oikeudesta tuli Islannin eliiteille merkittävä tulonlähde. Tanskan kuninkaan olivat myös säilyttäneet Islannissa sen paikallisen parlamentaarisen instituution eli Althingin, joka harjoitti Islannissa lainsäädäntövaltaa yhdessä kuninkaan kanssa. Färsaaret kuuluivat hallinnollisesti Norjaan, mutta ne säilyttivät kuitenkin oman paikallisen lakikokoelmansa. Gotlantia kuningas hallitsi maaherrojen ja Saarenmaata kuvernööriensä kautta. Grönlannissa ei ollut minkäänlaista hallintoa. Saari oli siirtynyt Tanskan vaikutuspiiriin vasta vuosina 1605–1607, jolloin Kristian IV oli lähettänyt sinne useita retkikuntia. 

 

Kristian IV hallitsi edellä mainittuja alueita Tanskan ja Norjan kuninkaana. Näiden lisäksi Kristian IV ja hänen poikansa Fredrik ja Ulrik hallitsivat lisäksi ruhtinaskuntia Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Siellä he hallitsivat keisarillisina ruhtinaina ja olivat siten Pyhän saksalais-roomalaisen keisarin vasalleja. Oldenburgien keisarillisista läänityksistä tärkein oli suvun alkukoti, Holsteinin herttuakunta Pohjois-Saksassa. Holstein oli tarkalleen ottaen kaksi erillistä herttuakuntaa. Kristian IV:n sukuhaara hallitsi Schleswig-Holsteinia, kun taas Oldenburgien toinen sukuhaara piti valtaa Holstein-Gottorpissa. Kristian IV:n valtakaudella Holstein-Gottorpin herttuana oli Friedrich III, kuninkaan oma sisarenpoika. Kahden herttuakunnan väliset rajat eivät olleet selkeäpiirteiset, sillä herttuat hallitsivat myös pieniä sirpaleläänityksiä toistensa alueilta. Sukulaisten välillä ei ollut juurikaan rakkautta. Herttuoiden keskinäinen valtasuhde on auttamattoman epäsymmetrinen, sillä Kristian IV oli keskisuuren eurooppalaisen valtakunnan kuningas, kun taas Friedrich III oli vain keskikastin keisarillinen ruhtinas. Lisäksi herttuoilla oli kiistaa Schauenburgin kreivikunnan perintöoikeudesta, joka Friedrich III:n kuului hänelle muinaisen Holstein-Schaunbeg-Pinnebergin aatelissuvun suorana jälkeläisenä. Tästä huolimatta Friedrich sai vain kolmanneksen kreivikunnasta, kun loput kaksi kolmasosaa menivät Kristian IV:lle. Holstein-Gottorp ja Schleswig-Holstein eivät silti olleet avoimen vihamielisissä väleissä, ja herttuakuntien välillä vallitsi yhä vuonna 1533 solmittu puolustusliitto, joka vielä uusittiin vuonna 1637.

 

Kristian IV hallitsi Holsteinin läänityksiään herttuana eikä kuninkaana. Holsteinissa Kristianin ei tarvinnut sovitella tavoitteitaan paikallisen valtaneuvostoaristokratian kanssa, eikä Tanskan sääty-yhteiskunta myöskään ulottunut sinne. Holsteinilla oli silti omat hallinnolliset instituutionsa, edustukselliset traditionsa ja säätynsä. Holsteinilla oli omat maapäivänsä (Landtag), jotka toimivat foorumina paikallisten säätyjen edunajamiselle. Holsteinissa oli vain kaksi poliittista säätyä: papiston ja aateliston yhteinen sääty (Prelaten und Ritterschaft) sekä herttuakunnan suurimpien kaupunkien sääty (Kiel, Flensburg, Rendsburg, Itzehoe, Schleswig ja Haderslev). Paikallishallinnon tasolla Holstein oli jaettu voutikuntiin (Ämter). Nämä voutikunnat olivat jäänteitä keskiajalta, jolloin herttuakunta koostui paikallisten feodaaliruhtinaiden hallitsemien voutikuntien ryppäistä. Kristian IV käytti näitä samaisia voutikuntia 1600-luvulla lähinnä oman veronkantonsa toteuttamiseksi.

 

Holsteinin lisäksi Oldenburgien tanskalainen kuningashuone hallitsi vuosien 1603 ja 1645 välillä kahta muutakin keisarillista ruhtinaskuntaa. Kristian IV oli harjoittanut vuosisadan alussa alkaen niin sanottua ”hiippakuntapolitiikkaa”, jossa hän yritti asemoida omia jälkeläisiään katoliselta kirkolta maallistettujen hiippakuntien hallinnoijiksi Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa. Vuonna 1603 Kristian IV painosti Schwerinin hiippakunnan tuomiokapitulin valitsemaan veljensä Ulrikin Schwerinin hiippakunnan uudeksi maalliseksi hallinnoijaksi. Schwerinin hiippakunta oli perinteisesti ollut Mecklenburgin herttuakunnan vaikutuksen alla, mutta Ulrik vahvisti hiippakunnan poliittista itsenäisyyttä Mecklenburgista ja ohjasi sitä siten hienovaraisesti kohti Tanskan kuningashuoneen kiertorataa. Schwerinin säätyjen asemaa ajoi hiippakunnan tuomiokapituli, jonka hyväksynnästä jokaisen piispan valinta riippui. Ulrikin oma hallinto oli laiha ja koostui vain pienestä ryhmästä valtaneuvoksia ja sihteereitä. Ulrikin kuoltua vuonna 1624 hiippakunnan hallinta siirtyi Kristian IV:n nuorimmalle pojalle Ulrikille. Tämä nuorempi Ulrik ehti hallita hiippakuntaa vain neljä vuotta, sillä vuonna 1628 Albrecht von Wallensteinin komentama keisarillinen armeija miehitti Schwerinin.

 

Kristian IV yritti liittää Oldenburgien valtakuntaan myös Osnabrückin, Paderbornin ja Bremen-Verdenin hiippakunnat. Nämä kaikki hiippakunnat sijaitsivat Alankomaiden naapurustossa, mistä syystä Kristianin oli odotettava alankomaalaisten siunausta omalle hiippakuntapolitiikalleen. Vuonna 1621 Alankomaiden ja Espanjan välinen välirauha umpeutui, eikä protestanttisen Kristian IV:n valtapyrkimysten jarruttaminen enää ollut hyödyllistä alankomaalaisten kannalta. Alankomaiden tasavalta näytti vihreää valoa Kristianille, joka masinoi heti keskimmäisen poikansa Fredrikin Bremen-Verdenin arkkihiippakunnan hallinnoijaksi. Vuonna 1623 Kristian IV onnistui suostuttelemaan protestanttisen palkkasoturipäällikkö ja sotilasurakoitsija Christian von Braunschweigin hyväksymään Fredrikin koadjutoriksi eli kanssahallitsijakseen Paderbornin hiippakunnassa. Fredrikin asema koadjutorina jäi lyhyeksi, sillä Kölnin katolisen ruhtinaspiispan joukot miehittivät Paderbornin vuonna 1627. Oldenburgit eivät koskaan ennättäneet saada jalansijaa Osnabrückin hiippakunnasta, sillä tuomiokapituli valitsi vuonna 1623 sen uudeksi piispaksi katolisen Eitel Friedrich von Hohenzollernin.

 

Bremen-Verdenin arkkihiippakunta oli monin tavoin merkittävä ja kiinnostava lisäys Oldenburgien valtakuntaan, vaikkakin perinteinen tanskalainen historiografia on usein ohittanut sen koko olemassaolon. Prinssi Frederik ehti olla arkkihiippakunnan ruhtinaspiispana kahteen eri otteeseen, vuosina 1623–1629 sekä 1634–1644. Weserin suistomaalla sijainnut arkkihiippakunta kattoi verrattain suuren pinta-alan ja sisälsi useitakin kaupunkeja, kuten Bremenin, Bremervörden, Buxtehuden, Verdenin, Staden ja Rotenburgin. Arkkihiippakuntaa hallittiin Verdenin piispanpalatsista käsin, mutta sillä oli myös omat maapäivänsä, jonka poliittiset säädyt (Stiftstände) koostuivat tuomiokapitulista, papeista ja apoteista, aatelisista sekä Bremenin, Staden ja Buxtehuden kaupungeista. Tuomiokapituli ei teknisesti ottaen ollut sääty, ja toiminnassaan se usein toimikin vastapainona muille säädyille. Arkkihiippakunnan sisäpolitiikkaa oli perinteisesti värittänyt jatkuva valtataistelu, jossa ruhtinaspiispa oli pyrkinyt rajoittamaan tai jopa häivyttämään säätyjen vaikutusvaltaa, jossa säädyt olivat puolustaneet kiihkeästi privilegioitaan ja jossa tuomiokapituli oli liikkunut näiden kahden vastakkaisen leirin välillä ajaen omia etujaan.

 

Perinteinen historiografia jaksaa painottaa, että toisin kuin naapurimaa Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa talonpojat eivät muodostaneet omaa poliittista säätyään eikä heillä siten ollut oikeutta osallistua valtiopäiville. Oldenburgien hallitsema Bremen-Verdenin arkkihiippakunta kuitenkin asettaa reunaehdon tälle truismille. Arkkihiippakunnan itäosassa, Weserin ja Elben välillä, sijaitsi Alten Landin rämemaa. Tälle tulvatasangolle oli muodostunut keskiajalla paikallisten talonpoikaistasavaltojen perinne. Näitä talonpoikien poliittisia yhteisöjä oli Fredrikin valtakaudella kolme: Wursten, Kehdingen ja Hadeln. Wursten oli ollut vielä keskiajalla sangen itsenäinen yhteisö, jolla oli oma perustuslaki ja valituista konsuleista koostunut itsehallinto. Bremen-Verdenin ruhtinaspiispat olivat 1500-luvun alussa kuitenkin alistaneet Wurstenin valtaansa palkkasoturijoukkojen avulla, eikä Wurstenin autonomiasta ollut enää paljoakaan jäljellä ruhtinaspiispa Fredrikin valtakaudella. Kehdingen oli vielä hiukan itsepäisempi tapaus. Kehdingenin talonpojat olivat yhä tiukasti sitä mieltä, että heillä oli yhä oikeus edustukseen arkkihiippakunnan maapäivillä omana säätynään, vaikkakin ruhtinaspiispat olivat virallisesti kieltäneet tämän privilegion voimassaolon jo 1590-luvulla.

 

Kaikkein itsenäisin talonpoikaisyhteisö oli Hadeln. Tämä alue ei varsinaisesti kuulunut Bremen-Verdenin arkkihiippakuntaan, sillä sen nimellinen valtias oli Sachsen-Lauenburgin herttua. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana Hadeln joutui kuitenkin toistuvasti tanskalaisten sotilasmiehityksen alle, mistä syystä ruhtinaspiispa Fredrik katsoi alueen kuuluvan omaan etupiiriinsä. Hadeln oli keskiajalla muodostanut oman talonpoikaisen tasavaltansa, jolla oli omat maapäivänsä ja omat säätynsä (Hadler Stände). Jokainen uusi Sachsen-Lauenburgin herttua oli perinteisesti vahvistanut nämä Hadelnin privilegiot Warningsackerin käräjillä. Vuosina 1407–1481 Hadeln oli ehtinyt olla Hampurin hansakaupungin läänitys, mutta talonpoikien kapina oli vuonna 1456 ajanut hampurilaiset ylivaltiaat pois. Hadelnin ja Hampurin välit pysyivät vihamielisinä 1600-luvulle asti, mistä syystä Hadeln suhtautui myötämielisesti Hampurin arkkiviholliseen Tanskaan ja sen paikalliseen vallanpitäjään Bremen-Verdenissä. Kun ruotsalaiset hyökkäsivät Bremen-Verdeniin vuonna 1644, Hadelnin talonpojat asettautuivat Fredrikin puolella ja ryhtyivät kiivaaseen sissisotaan ruotsalaisia ja heidän hampurilaisia liittolaisiaan vastaan.

 

Oldenburgien suuruuden aika päättyi vuonna 1645. Tuolloin Tanska ja Ruotsi solmivat ns. Torstenssonin sodan (1643–1645) päättäneen Brömsebron rauhansopimuksen, jossa Tanska menetti Ruotsille Jämtlandin, Härjedalenin, Hallandin, Gotlannin, Saarenmaan ja Bremen-Verdenin. Tanska ei tämän jälkeen enää laajentunut vaan kutistui alue alueelta seuraavan 300 vuoden aikana. Tanska menetti Schleswig-Holsteinin vuonna 1864 Preussia vastaan käydyn sodan seurauksena, ja yhteys Islantiin katkesi sekin toisen maailmansodan aikana. Personaaliunioni vaihtui Islannin itsenäisyyteen vuonna 1944.

 

Symposiumissa nousi esille eräänlaisena paholaisen asianajajan väittämänä ajatus siitä, että varhaismodernia valtiota ei oikeastaan voisi nimittää lainkaan valtioksi, sillä valtio on käsitteenä synonyymi modernin kansallisvaltion kanssa. Oldenburgien valtakunta oli kuitenkin valtio, tai paremminkin joukko useita valtioita, sillä laajaa ja rönsyilevää valtakuntaa ei olisi muuten voinut mitenkään hallinnoida Kööpenhaminan poliittisella ylätasolla tai paikallisten traditioiden ja privilegioiden alatasollakaan. Kristian IV ei hallinnut kielellisesti tai etnisesti yhdenmukaista valtakuntaa vaan erilaisten kruununmaiden, läänitysten ja ruhtinaskuntien kokoelmaa, josta voisi historioitsija Harald Gustafssonin lanseeraaman termin mukaisesti käyttää nimitystä konglomeraattivaltio. Oldenburgien suuruudenajan valtakunta on yksi esimerkki siitä, että kaikkein laajimpaan valtiolliseen yhtenäisyyteen on historiallisesti päästy kansallisen ja poliittisen monimuotoisuuden eikä suinkaan yhdenmukaisuuden kautta. Oldenburgien valtakunnan pitkässä historiassa kansallisvaltion käsite näyttelee lähinnä anakronismin roolia.

 

Julkaistu 14.4.2019 blogissa http://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2019/04/oldenburgien-valtakunta-1...

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän TuomoKokko kuva
Tuomo Kokko

Miten Venäjän keisarisukuun kuuluneet Oldenburgit liittyvät (tai ovat liittymättä) skandinaaviseen kuningashuoneeseen?

http://rantalinna.eu/hotelli/hotel-kuvaus/

Toimituksen poiminnat